Organisaation johtaminen hallussa, yhteisön johtaminen hukassa? 3/4
Seurakunnan olemusta koskevassa keskustelussa on yleisesti jaettu näkemys seurakunnan kaksoisluonteesta: se on organismi yhtä lailla kuin organisaatio, eli elävä ja elämää jakava yhteisö yhtä lailla kuin toimintaorganisaatio, jolla on yhteinen tehtävä. Raamatussa tämä kuvastuu esimerkiksi sen seurakunnasta käyttämissä kielikuvissa.
Kuva seurakunnasta Jumalan kansana (esim. 1. Piet. 2:9) korostaa erityisesti sen yhteisöluonnetta. Kansaa yhdistää syntyperä eli Jumalan lapseus, hallitsija eli Kristus sekä maaperä eli Jumalan valtakunta. Kansan jäseninä ollaan ja eletään enemmän kuin tehdään; siihen kuuluu koko elämän kirjo iloineen ja suruineen ja niiden jakaminen yhdessä.
Kuva Kristuksen ruumiista (Ef. 1:22–23, 1. Kor. 12:27) taas korostaa seurakunnan toiminnallista ulottuvuutta. Seurakunta on Kristuksen läsnäolon ja toiminnan sijaintipaikka (lokus) samaan tapaan kuin hänen fyysinen ruumiinsa oli sitä maan päällä olemisen aikana. Sillä on myös sama tehtävä, joka Jeesuksella oli maan päällä ollessaan: kertoa sanomaa Jumalan valtakunnasta ja osoittaa sen hyvyyttä ja hallintavaltaa sekä luonnollisilla että yliluonnollisilla tavoilla.
Kaksoisluonne johtajuuden kannalta
Mitä siis seurakunnan kaksoisluonne edellyttää johtamiselta? Käytännössä kaksoisluonteeseen törmätään esimerkiksi siinä, kun arvioidaan jonkun suoriutumista tehtävässään seurakunnassa. Meille voi herätä kysymys siitä, onko suoriutumisen arviointi lainkaan seurakuntaan kuuluvaa ja raamatullista, varsinkaan kun kyse on useimmiten vapaaehtoistehtävistä.
Ratkaisun kysymykseen antaa juuri kaksoisluonne. Seurakuntalaista jäsenenä Jumalan kansassa emme todellakaan arvota millään inhimillisillä mittareilla. Hänen paikkansa Jumalan perheessä on varma, suoriutui hän tehtävistään miten tahansa. Mutta mitä tulee seurakunnan yhteiseen tehtävään ja sen edellyttämään organisaation, jossa yksittäinen palvelutehtävä on osana — tässä tehtävässä toimimista voidaan ja tuleekin arvioida, jotta se toteutuisi mahdollisimman hedelmällisesti ja jokainen Kristus-ruumiin jäsen olisi oikealla paikallaan.
Mahdolliset ongelmat liittyvät yleensä joko varsinaiseen suoriutumiseen tai sitten ryhmässä toimimiseen. Niinpä esimerkiksi soveltumattomuuden tai toisten työtä jatkuvasti vaikeuttavan käyttäytymisen vuoksi joku voidaan joutua laittamaan pois tietystä tiimistä tai tehtävästä.
Tämä ei kuitenkaan vaikuta (tai sen ei tulisi vaikuttaa) siihen, että hän on edelleen osa seurakuntayhteisöä. Tässä on suuri merkitys toimintatavalla: sillä voidaan rikkoa ihmisen itsetuntoa ja vaikeuttaa hänen elämäänsä yhteisössä, tai sillä voidaan jopa parantaa haavoja puhumalla kasvotusten eikä selän takana, vahvistaa ihmisen paikkaa osana perhettä ja auttaa häntä pääsemään eteenpäin kutsussaan.
Seurakuntakurin harjoittaminen puolestaan kohdistuu jäsenyyteen yhteisössä, ja se on erotettava tehtävään soveltuvuuden arvioimisesta ja tarvittaessa tehtävästä erottamisesta. Ensimmäisessä on aina kyse vakavasta ja jatkuvasta synnin harjoittamisesta, jälkimmäisessä useimmiten lahjoista ja/tai asenteesta johtuvista ongelmista.
Ongelmia johtamisen painotuksissa
Jos jollakulla on vaikeuksia tehtävässään tavalla tai toisella, painottuu tilanteessa kokemukseni mukaan usein suhteettoman paljon yksilö muun yhteisön kustannuksella. Ennemmin kärsimme ja ennen kaikkea annamme lauman kärsiä vaikkapa jatkuvasti häiritsevästi käyttäytyvästä tiimiläisestä kuin kohtaamme vaikean tilanteen ja käymme rehellisen ja kunnioittavan keskustelun henkilön kanssa. Tämä on johtajan vastuu sekä seurakunnassa että muualla, ja ilman valmiutta tähän ei tule johtamistehtävää ottaa vastaan.
Toinen painotusongelma on se, että seurakuntien johtamisessa usein suuri osa ajasta ja huomiosta menee organisaation johtamisen kysymyksiin esimerkiksi vanhimmistojen asialistoilla ja työskentelyssä. Tämä on ymmärrettävää, koska nämä kysymykset ovat konkreettisia ja ainakin vaikuttavat usein kiireellisiltä.
Yhteisön ja sen hengellisen elämän hoitamisen kysymykset taas eivät ole useinkaan konkreettisia eivätkä vaikuta kiireellisiltä. Niihin on siksi hankalampi tarttua; tarvittaisiin yhteistä kieltä ja käsitteitä, joiden avulla ymmärretään ja yksilöidään asioita.
Niinpä keskustelu liikkuu vain toiminnan tasolla. Esimerkiksi seurakunnan jumalanpalveluselämää ei useinkaan varsinaisesti johdeta, vaan ainoastaan organisoidaan, ja ehkä pohditaan kulttuurisia kysymyksiä kuten musiikkityylejä.
Jumalanpalvelus on kuitenkin ensisijaisesti yhteisön hengellisen elämän keskus ja siten teologinen käsite, ja sen kulttuurin ja organisoinnin tason linjaukset tulisi nostaa teologisista linjauksista. Nyt suunta on usein päinvastainen.
Teologiset, Raamatusta nousevat linjaukset ovatkin välttämättömiä sekä organisaation että yhteisön johtamisessa, mutta yhteisön kysymyksissä niillä on erityinen merkitys. Saattaa johtua myös liian suppeasta teologian tuntemuksesta, ettei johtamistyöskentelyssä päästä vaikuttamaan yhteisön hengellisen elämän juuriin asti. Tässä tulisi erityisesti nostaa käyttöön siihen koulutettujen ihmisten, seurakuntiemme työntekijöiden osaaminen, sillä ilman sitä vanhimmistojen työskentelystä usein puuttuu tarvittava syvyys yhteisön johtamisen kysymyksissä.
Sen lisäksi, erityisesti niissä seurakunnissa, joilla ei ole työntekijöitä, johtajistojen jatkuva varustautuminen on avainasemassa. Tähän johtamisen kehittämisen prosessimme pyrkiikin.
Suvi Kankkunen
Kirjoittaja on Vapaakirkon pastori ja johtamista tutkiva kauppatieteen maisteri, joka vastaa johtajuuden kehittämisestä Vapaakirkon koulutuksessa.
Artikkeli on julkaistu Suomen Viikkolehdessä 6/2020.
