Oletko orja vai isäntä? 5/5

Tässä sarjassa on esitetty, että Onesimoksen ja Filemonin välinen ongelma ei koskenut vain heitä kahta. Kirje Filemonille on kiinnostava historiallisesti, sillä sen kuvaama jännite istuu hyvin muinaiseen kreikkalais-roomalaiseen kulttuurimaisemaan, jonka reviirille evankeliumi nopeasti levittäytyi. Kirjeen kautta opimme isäntien ja orjien välisistä suhteista sekä yhteiskunnallisista ennakkokäsityksistä. Mutta tekstin merkitys ei jää vain historiaan; Paavalin kynän kautta jokainen kristitty on kirjoitettu sisään tähän kertomukseen.

Isäntä, orja ja sovittelija

Filemonin kirjettä ei pidä ohittaa sen vuoksi, että orjien omistaminen — tai orjuus yleensä — tuntuu kaukaiselta. Emme ehkä tiedä, että maailmanhistoriassa ei ole koskaan ollut niin paljon orjuutta kuin tänään (a21.org). Meidän vastuumme heistä on oma kysymyksensä, mutta kirje tulee lähelle meitä arkisesti, kun ymmärrämme henkilöiden edustuksellisuuden: Onesimos on arkkityyppi varakkaasta isännästä, Filemon alisteisesta työntekijästä.

Orjan ja isännän lisäksi tekstissä esiintyy kolmas taho, Paavali. Paavali ei istu kumpaankaan kategoriaan, sillä hän on sekä vanki että apostoli. Hän ei ole uhri eikä alistaja, vaan Kristuksen lähettiläs.

Kertomuksessa hänellä on erityinen rooli, sillä on mahdollista, että Onesimos ei ollut karkulainen tai vanki lainkaan (Lampe 1992). Roomalaisen tavan mukaan orja saattoi ristiriitatilanteessa pyytää isäntänsä arvostamaa henkilöä sovittelijaksi.

Paavalin valitseminen sovittelijaksi oli ovela valinta. Onesimos oli ehkä kuullut isäntänsä kokouksissa, että Paavali olisi orjien puolella, ja siksi selvitti, missä vankilassa hän oli, ja etsi hänet.

Paavalille oli kuitenkin yhdentekevää, oliko Onesimos orja vai ei, sillä Kristuksessa tällaisilla kategorioilla ei ollut enää merkitystä (Lampe). Tämä näkyy erityisesti jakeessa 1. Kor. 7:22, jossa Paavali perustelee jokaisen orjan olevan vapaa Kristuksessa, ja jokaisen vapaan olevan Kristuksen orja.

Evankeliumi murtaa inhimilliset raja-aidat

Onesimoksen uskoontulo asetti Filemonin hankalaan tilanteeseen, eikä kyse ollut pelkästään kunniavelasta Paavalille.

Onesimos saattoi olla Filemonin orja, mutta nyt tämä oli myös hänen veljensä. Seurakunnassa he tulisivat samaan ehtoollispöytään samanarvoisina; kuinka yksi voisi olla orja ja toinen isäntä? Ja kuinka hän voisi kohdella Onesimosta eri tavalla arjessa kuin seurakunnassa? Kaikkein todennäköisimmin tämä johti manumissioon — Onesimoksen vapaaehtoiseen vapauttamiseen (Kol. 4:9).

Filemonin kirje on esimerkki evankeliumin voimasta, joka murtaa inhimilliset raja-aidat, jotka suosivat vahvoja heikkojen kustannuksella. Paavalin mukaan tämä koskee orjuuden lisäksi myös etnisyyttä ja sukupuolisuutta (Gal. 3:27–28). Näiden jakeiden lukeminen niin, että ne muka koskettaisivat ainoastaan pelastusta, on sortoa uskonnon nimissä (ks. Sacks 2015).

Jotta väite olisi totta, juutalaisten olisi pitänyt ajatella, että orjat, naiset ja pakanat ovat pelastuksen ulkopuolella. Sen sijaan Paavali esittää, että evankeliumi tekee paljon muutakin kuin vapauttaa synneistä. Se tuo esiin Jumalan valtakunnan, jonka seurauksena maailman arvojärjestykset lakkaavat vaikuttamasta siihen, miten määrittelemme toisiamme.

Oma asema on toissijaista

Teksti ei kysy meiltä ainoastaan ”miten minä itse olisin toiminut?”, vaan myös ”kuka minä olen tässä kertomuksessa?” Toki meidän tulee armahtaa orjiamme ja etsiä sovintoa isäntiemme kanssa, mutta ennen kaikkea kirje kutsuu toimimaan Paavalin tavoin. Myös meille on annettu ”sovituksen palveluvirka” (2. Kor. 5:18), jonka myötä Jumala kutsuu vapauttamaan orjia kaikista mahdollisista kahleista.

Aivan kuten Paavalin kohdalla, tällöin oma tilanne on toissijaista — Kristuksen orjan ei niinkään tule edistää omaa asemaansa kuin palvella isäntäänsä muiden parhaaksi. Evankeliumin synnyttämä vapaus on Kristuksen orjuutta, ja hän on paras mahdollinen isäntä.

Lähteet:
Lampe, Peter. ”Onesimos,” Anchor Bible Dictionary 5:307–8. New York: Doubleday, 1992.

Sacks, Johathan. Not in God’s Name – Confronting Religious Violence. London: Hodder & Stoughton, 2015.

Tämän artikkelin kirjoittaja Tommi Karjalainen on Suomen  Vapaakirkon pastori ja Suomen teologisen opiston opettaja