Onko kristinusko välinpitämätön ympäristökysymyksiä kohtaan? 3/4

Tämä artikkeli on kolmas neljän kirjoituksen sarjassa, jossa käsitellään ajankohtaisia, yhteiskunnassamme liikkuvia etiikkaa koskevia teemoja.

Ympäristökysymykset ovat viime vuosina herättäneet kristillisten tutkijoiden mielenkiinnon. Barna Groupin teettämän tutkimuksen mukaan 78 prosenttia tutkimukseen osallistuneista, jotka pitävät itseään uudestisyntyneinä kristittyinä, haluaisivat nähdä muiden kristittyjen osallistuvan nykyistä aktiivisemmin Jumalan luomakunnan hyvinvoinnin vaalimiseen. Vaikka tutkimus onkin tehty Yhdysvalloissa, voidaan sen tulosta pitää suuntaa antavana laajemmassakin asiayhteydessä. Huoli ympäristön hyvinvoinnista tulevaisuudessa on erityisesti nuoremman sukupolven uskovien keskuudessa ajankohtainen kysymys myös Suomessa.

Raamattu ohjeistaa uskovia esimerkilliseen elämään. Ohjeita moraaliseen suoraselkäisyyteen kutsuvasta elämäntavasta löytyy käytännössä jokaisesta Raamatun kirjasta. Ympäristön vaalimisesta kerrotaan kuitenkin vähän eikä se nouse keskeiseksi teemaksi missään kohdassa.

Unohtiko kirkko luonnon?

Yleisesti ottaen kristillisiä kirkkoja on pidetty haluttomina, jopa välinpitämättöminä tekemään konkreettisia aloitteita luonnon suojelemiseksi. Osittain tämä on varmasti tottakin, etenkin mennessämme muutamia vuosikymmeniä taaksepäin. 1960-luvulla kehittynyt ympäristöliike syntyi sekulaarien, kirkosta riippumattomien aktivistien ja organisaatioiden toimesta. Kun kirkko todettiin toimettomaksi ympäristökysymysten äärellä, jäi tilaa uuden ympäristöaatteen kehittymiselle.

Kirkon tulkittiin edustavan klassista näkemystä, jonka mukaan luomakunta on rakennettu ihmisen edut ensin -periaatteella. Uuden ympäristöliikkeen sisälle jalostui sitä vastoin näkemys elollisen ja elottoman luonnon tasavertaisuudesta, ekosentrismistä. Tähdennettiin ihmisen ja eläimen samanarvoisuutta. Kristinuskoa arvosteltiin vahvasti siitä, että se on kaikista uskonnoista ihmiskeskeisin muun luonnon jäädessä ihmisen tarpeiden ja kulutuksen tallaamaksi.

Passiivisuuden lisäksi kristinuskoa pidettiin myös syypäänä käsillä olleeseen ympäristöongelmaan. Lynn White Jr. esitti vuonna 1967 kirjoittamassaan artikkelissa The Historical Roots of Our Ecologic Crisis, että erityisesti juutalais-kristillinen näkemys luomisesta on ollut keskeisenä vaikuttimena ympäristökriisin syntymisessä. Hänen mukaansa kristityt kuvittelevat, että maapallo luotiin palvelemaan ihmisiä ja yksinomaan heidän tarpeitaan.

Näin Lynnin mukaan luonnon tuhoaminen on nähty kristittyjen keskuudessa oikeutetuksi ja seuraamuksiin ei ole kiinnitetty juurikaan huomiota.

Seuraavina vuosikymmeninä väitteet kristittyjen välinpitämättömyydestä luontoa kohtaan lisääntyivät. Julistettiin, että Uusi testamentti ei esitä mitään kehotusta eläinten huomioimiseen ja että Jeesuskin osoitti välinpitämättömyyttä muiden luontokappaleiden kuin ihmisten kohtalosta.

Ihmisen ei kuulu edesauttaa tuhoa

Väitteiden jättämä leima kristinuskoon on ilmeinen. Vasta viime aikoina se on alkanut pikkuhiljaa haalistua. Meidän ei tule hyväksyä tällaisia määritelmiä saati ottaa niitä omaksemme. Käytännön elämämme kautta meidän on osoitettava väitteet perusteettomiksi.

Raamatusta voimme — niin halutessamme — tarkoitushakuisesti löytää perusteluja sille, että ympäristökysymykset eivät ole kristillisen uskon kannalta tarpeellisia. Sanoohan esimerkiksi Pietari toisessa kirjeessään, että nykyiset taivaat ja nykyinen maa ovat tulen tuhoa odottamassa (2. Piet.3:7). Miksi huolehtia maapallon hyvinvoinnista, kun se tulee joka tapauksessa tuhoutumaan?

Tällainen johtopäätös on kuitenkin virheellinen. Lähtökohtaisesti on välttämätöntä huomioida, kuka Pietarin mukaan aiheuttaa tuhoutumisen. Raamattu osoittaa Jumalan toteuttavan sen aikojen lopussa. Ihmistä ei ole kutsuttu edesauttamaan maapallon tuhoutumista omalla välinpitämättömyydellään.

Kysymys on Jumalan luomakunnasta, jonka hän totesi olleen kauttaaltaan ”sangen hyvä” (1. Moos.1:31). Tämän luomakunnan vastuulliseksi huolehtijaksi hän on asettanut ihmisen (1. Moos.1:28). Tätä tehtävää meidän tulee uskollisesti toteuttaa ja tähän myös mandaattimme meidät rajoittaa. Vain Jumalalla on yksinoikeus toimia luomakunnassaan niin kuin itse tahtoo.

Ympäristökysymykset kuuluvat kristityille

Ensimmäisellä vuosisadalla ympäristökysymykset eivät olleet samalla tavalla ajankohtaisia kuin nykyisin. Tämä on täysin ymmärrettävää, kun vertaamme tuolloista väkilukua tämänpäiväiseen. Uuden testamentin aikana koko maailman väkiluvun arvellaan olleen noin kolme prosenttia tämänhetkisestä väkiluvusta.

Vasta moderniin teollistumisen aikaan siirryttäessä ihmiskunnan elämä alkoi ratkaisevalla tavalla kuormittaa luontoa. Samoihin aikoihin alkoi myös räjähdysmäinen väestönkasvu.

Se, että Raamattu ei yksityiskohtaisesti käsittele ilmastoon ja ympäristöön liittyviä kysymyksiä, ei anna meille oikeutta laiminlyödä Jumalalta saatua luomakunnan huolehtijan tehtävää. Luomakunta kuuluu kokonaisuudessaan Jumalalle. Psalmin kirjoittaja sanoo: ”Minun ovat kaikki metsän eläimet, kaikki eläimet tuhansilla vuorilla. Minun ovat kaikki linnut ja laaksojen moninaiset eläimet” (Ps. 50:10–11). Voimmeko tehdä muuta kuin pitää hyvää huolta Luojamme työstä?

Marraskuun alussa esitettiin BioScience-julkaisussa yli 11 000 tiedemiehen huoli maapallon vakavasta ilmastohätätilasta. Tähänastiset ponnistukset ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi ovat olleet heidän mukaansa riittämättömiä. Tarvitaan maailmanlaajuista elämäntapojen muutosta, jotta edessä häämöttävä ahdinko voidaan välttää. Tähän tarvitaan jokaisen panosta. Myös Jumalan lasten on ymmärrettävä entistä selkeämmin, että ympäristökysymysten vakavasti ottaminen on Jumalan luomistyön arvostamista.

Artikkeli on julkaistu Suomen Viikkolehdessä 46/2019.