Paavalin “käytännön” evankeliumi 2/5

Onesimus oli nyt orjaa arvokkaampi. Hän oli rakas veli Kristuksessa. Miten tämän todellisuuden piti näkyä Filemonin ja Onesimuksen välisessä suhteessa?

Paavalin teologian ytimessä on ajatus Kristuksessa olemisesta, johon liittyy uskovien välisten raja-aitojen kaatuminen: Kristus on purkanut vihollisuuden muurin juutalaisten ja pakanoiden väliltä ja luonut nämä kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi itsessään (Ef. 2:11–19).

Galatalaiskirjeessä Paavali nostaa etnisyyden (juutalainen / ei-juutalainen) rinnalle myös sosiaalisen statuksen (orja / vapaa) ja sukupuolen (mies / nainen). Myöskään näillä määreillä ei voida enää lokeroida ihmisiä, jotka ovat Kristuksessa (Gal. 3:28). Jumalan lapseus koskee yhtälailla juutalaista ja pakanaa, orjaa ja vapaata sekä miestä ja naista.

Mutta mihin asti tämä lokeroinnin lopettaminen ulottuu? Onko kyse jostakin, mikä on totta vain “Jumalan edessä” ja suhteessa pelastukseen, vai pitäisikö tämän uuden tavan nähdä jokainen uskova Kristuksessa välittyä myös uskovien keskinäisiin suhteisiin?

Vastaus on löydettävissä niistä ohjeista, jotka Paavali osoittaa Filemonille ja tämän kotiseurakunnalle.

Kristus on kaikissa

Filemonin kotiseurakunnalle osoitetussa Kolossalaiskirjeessä kaikuvat Galatalaiskirjeestä tutut sanat (ks. Filem. 1, 2, 10, 23, 24; vrt. Kol, 1:1, 7; 4:9, 10, 12, 17).

Jakeessa 3:11 Paavali kirjoittaa, että vanhan ihmisen pois riisuminen ja uuden päälle pukeminen on johtanut tilanteeseen, jossa sosiaaliset lokerot ovat menettäneet merkityksensä. Uuden ihmisen jatkuvasti uudistuvassa todellisuudessa “ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa.” (Kol. 3:11, vrt. Kol. 1:15–20).

Paavalin mukaan erilaiset ihmisille annetut leimat (esim. ”Olet köyhä, rikas, valkolainen, mustalainen…”) eivät enää päde uudessa todellisuudessa, sillä Kristus on kaikissa uskovissa ja kaikki uskovat ovat Kristuksessa. Muutos on tapahtunut, sillä uskova on (alkutekstiä kirjaimellisesti seuraten) ”kanssa-kuollut” ja ”kanssa-herätetty” Kristuksessa (Kol. 2:11–12; 3:1). Tämä uusi todellisuus vaatii nyt myös uudenlaista uskovien välistä kanssakäymistä.

Mutta entä huoneentaulu?

Kolossalaiskirje sisältää myös orjia ja isäntiä käsittelevän “huoneentaulun”, jossa orjia neuvotaan tottelemaan maallisia isäntiään (Kol. 3:18–4:1). Isännille puolestaan lausutaan, että heidän tulee kohdella orjiaan “oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti.” Eli orja pysyy orjana ja isäntä muistaa kohtuuden — niinkö?

Miten tämä ohje on sovitettavissa yhteen Paavalin edellä lausumien ajatusten kanssa? Juuri tällaisilla Raamatun teksteillähän orjuutta oikeutettiin silloin, kun John Newton kirjoitti laulun On armo suuri ihmeinen.

Ongelma ratkeaa, kun ymmärtää, että Kolossan seurakuntaan kuului orjia, jotka olivat ei-uskovien isäntien palveluksessa ja isäntiä, joilla oli ei-uskovia orjia. Paavali ei halunnut, että orjien Kristuksessa kokema vapaus olisi johtanut kapinaan ja suoraan konfliktiin Rooman lain kanssa (Patria potestas). Miksi?

Yleisesti ottaen Paavali sekä muut Uuden testamentin kirjoittajat perustelevat vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen mukaista käyttäytymistä Kristuksesta todistamisella: henkilö, joka aiheuttaa ongelmia, on huono todistus Kristuksesta (ks. esim. 1. Piet. 2:13, 21–25; 3:1-2).

Samalla Uusi testamentti kylvää siemenet, jotka ovat meidän päivinämme kasvaneet sekä orjuuden torjumiseen että naisten yhtäläisen arvon tunnustamiseen miesten rinnalla. Tosin molempien suhteen meilläkin on vielä pitkä matka kuljettavana.

Filemonin ja Onesimuksen muuttunut suhde

Kun tarkastelemme Filemonin kirjettä, huomaamme, että Paavalin julistama evankeliumi edellytti muutosta uskovien isäntien ja uskovien orjien väliseen suhteeseen. Paavali kirjoittaa Onesimuksesta jakeissa 15–16:

“Ehkä hän sen vuoksi joutuikin sinusta hetkeksi eroon, että saisit pitää hänet luonasi ikuisesti, ei enää orjana vaan orjaa arvokkaampana, rakkaana veljenä. Kovin rakas hän on minulle — kuinka paljon rakkaampi sinulle, sekä ihmisenä että Herran omana!”

Paavalin sanat ovat sokeeraavat, kun ymmärtää, että Filemonin yhteiskunnallinen velvollisuus olisi ollut rangaista karannutta orjaansa. Samalla Paavali tasapainottelee vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kanssa: hän ei missään vaiheessa sano, että Filemonin tulisi vapauttaa Onesimus.

Kaikesta on kuitenkin luettavissa, että Paavalin evankeliumi edellyttää Filemonilta uudenlaista suhtautumista Onesimukseen. Tämä ei ole enää orja vaan veli. Ja muuttunut asema edellyttää muuttunutta käytöstä.

Miten sinä kohtelet veljiäsi ja sisariasi Kristuksessa?

Artikkelin kirjoittaja Markus Nikkanen on Suomen Vapaakirkon pastori ja Suomen teologisen opiston opintojohtaja.